Runoilija ja soturi

                       
 

 

                     
       ”Sota ei tosiaankaan ole mikään romanttinen seikkailu, jota käydään lippujen hulmutessa ja fanfaarien raikuessa. Mitä on edessä, sitä en tiedä. Jos nyt jo voisin sanoa, että pystyn täyttämään kaiken viimeisintä myöten, odottaisin rauhallisesti tulevaa, mutta epäilys on joskus suuri: pystynkö kantamaan minulle uskotun vastuun?”
       Näin kirjoitti nuori vänrikki ja runoilija Unto Lehtonen veljelleen Karjalan kannakselta hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941.
 
       Unto Lehtonen syntyi 1919 Elimäellä, missä hänen isänsä toimi rautatieläisenä Korian asemalla. Perheen kahdeksasta lapsesta Unto oli seitsemäs.
       Talvisotaan Lehtonen lähti vapaaehtoisena. Sodan loppuvaiheessa hän oli mukana Suomenlahden rannikkolohkon taisteluissa. Kesällä 1940 hän suoritti upseerikurssin ja ylennettiin vänrikiksi 1941 ja luutnantiksi -42. 

       Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Lehtonen toimi joukkueenjohtajana Karjalan kannaksella.
JR 2:n sotatie vei runoilijan Syvärille, jossa hän haavoittui 1942. Lehtonen oli joukkueenjohtajana 7.K:ssa ja toimi myös II/JR 2:n valistusupseerina.

       Lehtosen kirjallisen kehityksensä kulmakiviä olivat Kotkan Lyseo ja Nuoren Voiman Liitto. Nuorukaisen vahakantiseen vihkoon alkoi kertyä yhä vakavammin otettavia säkeitä, ja 30-luvun lopulla hän oli NVL:n harrastuspiirin jäsen.
       Lehtosen kynä ei herpaantunut rintamallakaan. Hän kirjoitti runoja vihkoihinsa ja kirjeitä runoilijatovereilleen ja omaisilleen. Niissä kuvastui ankara kritiikki omiin runoihin, sekä upseerin aseman tuoma paine ja vastuu. Unto Lehtonen jatkaa veljelleen:
       ”Tiedän, että vastuu on raskas. Minun johtooni on uskottu 40 miestä, joita kotona odottaa vaimo ja lapset. Olenko valmis tähän kaikkeen?”

             
   7./JR 2:n miehiä Voimalaitoksen lohkolla -42.
   Vasemmalla seisomassa Unto Lehtonen.

7./JR 2:n komentopaikka Käpylässä -43.
Vasemmalta Unto Lehtonen, Eino Jokivirta,
Onni Korhonen ( kompp.pääl.)

       Heinäkuussa 1944 Aunuksen kannaksella oli vetäydytty vanhan rajan tuntumaan. Lehtonen oli ylennetty luutnantiksi ja hän toimi II/JR 2:n lähettiupseerina. Kuukauden ensimmäisenä päivänä pataljoonan esikunta joutui tuhoisan tykistötulen kohteeksi Rajakonnun Manssilassa kirkonmäellä.
       Tulimyrskyssä Manssilan kirkon takana olevassa notkelmassa kaatui Lehtosen lisäksi mm. pataljoonan komentaja maj. Tauno Simo ja toinen taistelulähetti Leo Neuvonen. Runoilijan tie oli saanut väkivaltaisella tavalla päätöksensä. Ruumis jäi kentälle.
       Sotilaallisista ansioistaan Unto Lehtonen sai VR 4 tammenlehvin sekä VR 3.


 Manssilan kirkonmäkeä 30-luvulla.                                                                           Kuva Manssilan Nuorisoseura Rajakivi ry:n sivulta.
      
       WSOY julkaisi 1945 Unto Lehtosen runoista kootun kokoelman Kukkiva murhe. Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu rintamalla. Runojen aihepiiri on laaja. Muutaman sotarunon ohella Lehtonen kuvaa luontoa, rakkautta ja ihmisen kamppailua elämännälän ja puhtaan etiikan välillä. Laaja aihepiiri on kirjoitettu herkällä tunteella, älyllä ja varmalla muodon hallinnalla.

 Lehtosen viimeiseksi runoksi jäi Olen ihminen. Se on päivätty kirjassa 25.6.1944. Viikkoa ennen runoilijan ja soturin kaatumista.

                                              Olen ihminen
                  
                           Tätä minä halaan:
                           olla ihminen joukossa muiden
                           äitini kohdusta kehtoon mullan,
                           nöyrtyä palkatta palvelemalla,
                           seisoa suorana auringon alla,
                           katsoa vuorilta ruskoa kullan
                           syksyisten kuiden,
                           sinetiksi painuvaan nuoruuden valaan.     

                            Kauneinta lie tää:
                            valheiden lyömänä totuuteen luottaa,
                            vuorelle nousta ja vaipua laaksoon,
                            kärsiä kaipuuni ristinpuulla,
                            laulaa riemuni ihmisten suulla,
                            kunnes kerran maatuva maaks' oon,
                            voimatta tietää
                            tyhjyyskö silloin vai täyttymys vuottaa.